Palaveri

Kaikki jatkuu ennallaan. Sohva kutsuu lähes päivittäin. Tuntuu, että mitään edistystä ei tapahdu taas. Mitä sitten pitäisi tapahtua? En vaan tiedä. On mennyt jaaritteluksi nämä viimeiset kerrat. Miten tätä pitää oikein käydä? Mitä täällä pitää tehdä? Mistä helvetistä sitä pitäisi puhua?

Kun puhut muista, puhut myös itsestäsi. Kyllä kyllä, tiedän sen. On hieman sellainen olo, että Äänikin alkaa pitkästyä. Ei hän sitä näytä tietenkään, mutta välillä vaan tulee sellainen olo. Minä ainakin pitkästyisin kaiken maailman jaarituksiin ja filosofointeihini. Vaan hän saa rahaa, minä en.

Tänään oli yhdessä tällaisessa läheistukipalaverissa, joka koski poikani, sen vanhemman, yksinhuoltajuutta ja hänen selviämistään kahden pienen poikansa kanssa. Oli siellä poikani entinen vaimokin läsnä. Ei niiden kanssakäymisestä tule, eikä tullut tänäänkään yhtään mitään. Sinne tämäkin hupakko tuli esittämään kantojaan. Miksei minua huomoida, olenhan lasten äiti? Miksi minä en tiedä koskaan mitään? Minä olen opettanut poikia, minä olen tehnyt niiden kanssa vaikka mitä. Minä minä minä.

Että alkoi ottamaan hermoon rauhallistakin ihmistä. Sanoin niille, että taitaa olla väärä foorumi tulla setvimään keskinäisä välejään ja vittuilemaan toisilleen. Mutta ei. Tilanne meni lopulta siihen, että poikien äiti, jälleen kerran, poltti hihansa ja marttyyrina marssi ulos palaverista. Ei siis mitään uutta. Ymmärrän äitiäkin, koska hän on aika ulkona lastensa elämästä. Omasta syystään pääasiassa, mutta ymmärrän kuitenkin.

Hän siis lähti ja eipä aikaakaan kun poikani puhelin piipari, tekstiviesti. On aika jättää hyvästit, saat poikien yksinhuoltajuuden jne. Niinpä niin. Hän tiesi tasan tarkkkaan, että olimme vielä palaverissa. Yhtälailla hän tiesi, että se viesti tulee herättämään huomiota. Joo, okei pidä sinä pojat, minäpä tästä häivyn ja alan tappamaan itseäni. Huomion keräämisen keinot ovat moninaiset ja martyyrin kruunua on hyvä kantaa.

Mitäpä se kertoo? Pahasta olosta, syrjäytymisestä lastensa elämästä, yksin olemisesta ja armottomasta yksinäisyydestä, koska hänellä ei ole ketään. Välit omiin vanhempiin ja muihin lapsiin ovat poikki. Jälleen kerran, vain ja ainoastaan omasta syystä. Täysin epävakaa persoona. Niin kuin tämä läsnäollut sosiaalipuolen ihminenkin totesi; hänen persoonallisuutensa rakenne on sellainen, että häntä ei voi auttaa. On ihmisiä joita ei voi auttaa. Sen takia, että he eivät koe tarvitsevansa apua. He eivät tarvitse ketään, heissä ei ole mitään vikaa ja he ovat aina oikeassa kannoissaan. Pelottavaa jollain lailla. Poikien äiti, joka näkee heitä kaksi kertaa viikossa. Pelottavaa siksi, että koskaan ei tiedä pitääkö äidin hermo niissä tilanteissa, vai riistäytyykö homma käsistä ja sitten alkaa se huutaminen, lyöminenkin ja omien lastensa vähättely. Karsea tilanne jotenkin.

Mitenkäs tähän nyt nyrjähdin. Kai se on mielessä vielä ja mietityttää.

Testamentti

Nuori miettii olemistaan. Kyllä kyllä. Vieläkin vaan. Ei ole mitään mikä kiinnostaa. Opiskelu ei kiinnosta, koska ei ole mitään sellaista tarjolla mikä motivoisi. On kuitenkin, mutta siihen kouluttauminen ei ole aivan yksinkertainen juttu, koska siihen ei ole koulutusta. Aika ristiriitaista, mutta näin se vaan on. Ehkä oppisopimuksella. Missä saa suunnitella? Piirtää? Tehdä käsillään kuvia? Ihan helppoa. Tatuointeja. Siittä vaan sitten, koska lahjoja on ja kykyä eri juttujen visualisointiin.

Kävin sohvalla. Leppoisaa ja enin aika meni perinnönjaon kuviointeja pohtiessa. Äitini kuoli lokakuussa ja nyt on pesän selvityksen aika. Ongelmia ei kukaan kuvitellut tulevan, mutta nyt niitä kuitenkin on. Testamentti. Testamentti oli ennenkin ja siitä tiesivät kaikki, mutta ei sen sijaan sitä että uusi testamentti tehtiin vain kolme kuukautta ennen äitini kuolemaa, ja siinä ei kaikki mennytkään tasan perillisten kesken.

Yksi sai kaikki sen mistä nyt testamentin tekijä määrätä voi. Voi voi. Mitenkäs nyt niin? Kuka teki mitäkin? Oliko joku muu aloitteellinen uuden testamenti laadinnassa, kuin testamentin tekijä itse?  Hmm, onko tässä joku juoni takana? Ketä eniten rakastettiin, kuka oli tärkein? Varmaan tällaista. Miksi uudesta testamentista ei kerrottu, koska vanhankin sisällön tiesivät kaikki? Kuka on kenenkin  kaveri ja kuka huijaa ketäkin?

Ei kukaan. En tiedä taustoja, en syitä, en prosessin kulkua.  Enkä haluakaan tietää. Oma käsitys tietenkin on, ja se saa riittää. Mielestäni ei tapahtunut vääryyttä, koska se joka kaiken sai joutui maksamaan siitä myös kovan hinnan. 40 vuotta tavallaan vankina, oma asumus aivan äitini asumuksen vieresssä. Aina piti olla käytettävissä, aina hoitaa kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin asiat. Minun turvani, minun poikani. Yksi meistä oli se joka itse asiassa kantoi sen vastuun äidistäni, ja hoiti niitä asioita. Tuntuu aika luonnolliselta ajatus, että perinnön yksipuolinen jakautuminen oli palkkio kaikista niistä vuosista ja minusta se on aivan oikein ajateltu ja tehty. Piste ja case closed.

Kaikki eivät sitä kuitenkaan miellä.

Odotusta

Pitkäperjantai on aina nimensä mukaan pitkä. Se on aina ollut näin jo lapsesta saakka. Liekö sitten niin, että silloin ne tosiaan olivat pitkiä, kun ei ollut mitään tekemistä. Olisi tietenkin ollut, mutta siinä oli joku sanomaton kielto päällä.

Sohvakin saa levätä pääsiäisen aikana ja sen ei tarvitse kuunnella kenenkään vinkumisia.

Äänikin on tullut selvästi mukavammaksi tässä ajan saatossa. Saatto taitaa olla väärä sana, koska siihen kai liittyy aika pitkä aika ja tätähän on vasta kestänyt muutaman kuukauden. On hän kuitenkin tullut läheisemmäksi, tai ehkä vain tutummaksi. Saatto on taas oikein hyvä sana siinä mielessä, että saatostahan tässä on kysymys.

Olipa puhetta siitäkin, että onko hyvä jos pitää tästä saattajastaan. Olen sitä mieltä, ettei se ainakaan haittaa työskentelyä. Tuntuisi aika mahdottomalta ajatukselta tilittää syvimpiä tuntojaan ihmiselle josta ei pidä. Ääni oli kyllä samaa mieltä asiasta. Tosin hän ilmaisi sen paljon fiksummin, eli onhan se hyvä jos on tuota kosketuspintaa. Voi sen noinkin sanoa. Olisi ollut paljon mukavampaa kuulla, et kyl määkin sunsta tykkään. Ei se vaan mene niin.

Tulee siis taukoa muutama päivä. Tauot, lyhyetkin, on etten sanoisi hankalia. Ennen taukoa kun ei oikein halua aloittaa mitään kerrontaa, jota sitten ei voikaan jatkaa yhtäjaksoisesti. Taitaa olla selittelyn makua tässäkin.

Poikkesin tämän entisen vaimonikin (sen mukavamman) luona tänään. Ei hän ollut kotona, hänen dementikkomiehensä oli, ja paikallinen kaupungin edustaja eli kodinhoitaja, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Kuink ollakaan niin tunsin hänet. Olen tavannut muutaman kerran aivan toisessa yhteydessä. Muistin tietenkin ja edelleen kuink ollakaan hän myös minut.

Kolmannen kerran kuink ollakaan hän ja tämä entinen olivat keskustelleet siitä ketä mukanakulkijoita tällä entiselläni on ollut elämässään. Viimeisen kerran kuink ollakaan hän oli maininnut nimeni siinä yhteydessä. Minä mukanakulkija. Olinko vähän leuhka? Olin, mutta en yhtään hämmästynyt. Erosta on jo aikaa, mutta yhteys on säilynyt ajan saatossa. Tähän saatto sopii oikein hyvin, koska puhutaan kuitenkin vuosikymmenistä. Se on hyvä suhde ja yksi kantavista voimista omassakin elämässäni. My best friend. Tietää kaiken tietämisen arvoisen elämästäni, sen eri vaiheista, ylä- ja alamäistä. Tällaiset suhteet ovat kullan arvoisia ja en mistään hinnasta luopuisi tästä. Eikä tarvitse.

Tule takaisin Gabriel

Minä olen niin onneton sanoo hän. Voisitko ajatella, että palaisimme vielä yhteen? Olen puhunut tästä ennenkin. Nyt se mies on sitten lähtenyt. ( Ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta.) Tällä kertaa lopullisesti jälleen kerran. Soitto entiseltä vaimoltani.

No niin. Neljä vuotta on kulunut. Tämä mies oli jo ennen sitä lopullista erilleen muuttoa. Oli niitä muitakin matkan varrella. Oli alkoholismia, on edelleen, pitkiä poissaoloja kotoa. Oli vaarallisia tilanteita ja viime metreillä sitten hajosi se omakin pää. Näin kai sitä pruukataan sanoa kun mieli ei enää kestä ja tekee asioita, joita ei ehkä muuten olisi tehnyt. Tai ei olisi.

Tule takaisin. Hitto sentään. Vaihto lennossa, toinen ulos ja toinen sisään. Elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Amen.

Ei tämä mene näin. Sen takia, että ei ole enää mitään. No, pitkä liitto ja olihan siinä hyviäkin hetkiä. Näinkin on tapana sanoa ja tietenkin, onhan siinäkin totuuden siemen. Ruukku kuitenkin särkyi ja ei palasia voi enää laittaa yhteen. Eikä ole sitä tunnetta enää. Viuh, se on poissa.

Pitääkö tätä perustella? Eei. Silti. Oma elämäni on muuttunut niin paljon kuluneen neljän vuoden aikana. Koko elämä on mennyt uusiksi. Hyvä niin. Koko sosiaalinen verkosto on uusi. On uusia mukavia ystäviä, selväpäisiäkin kaikki. On menoa ja harrastetta jos jonkinlaista. Voi päättää aivan itse omista asioistaan, eikä tarvitse raportoida kenellekään. Missä olit, mitä teit, kenen kanssa olit, miksi viivyit näin kauan? Ja niin edelleen.

Luopuisinko kaikesta tästä. Palaisinko takaisin entiseen aika lailla tyhjään olemattomuuteen, jossa kukaan ei käy, jossa mihinkään ei mennä, ei ainakaan ilman viinaa. Takaisin aikaan, missä sahataan työn ja kodin välillä ja ainoat kontaktit ulkomaailmaan ovat suku, jos sitäkään. Takaisin läheisriippuvuuteen, ahdistukseen, riitoihin ja täysin sekopäiseen elämään.

En palaisi, enkä palaa. Piste.

Silti aika outo tällainen pyyntö. En sitä odottanut. Olen tietenkin tuttu ja ehkä joku illusio jostain ikuisesta rakkaudesta elää toisen osapuolen mielessä. Voi olla niinkin, että ei vaan pysty olemaan hetkeäkään yksin, vaan pitää olla joku. Voisi se olla joku muukin, mutta niitä ei ilmaannu jos vain juo lähes kokopäiväisesti.

Sitä niin toivoisi, että hän laittaisi asiansa kuntoon. Jos ei parisuhteesta tule mitään, niin edes kokeilisi yksin olemista. Katselisi rauhassa miltä se tuntuu ja sitten miettisi mitä sitä haluaa, eikä suinpäin taas syöksyisi johonkin, joka ei kanna. Menisi pitkään hoitoon, terapiaan, mitä nyt tahansa joka voisi oikaista elämän paikoilleen. Helppo sanoa ja ainakin tässä tapauksessa kovin vaikea toteuttaa. Mahdotonta suorastaan.

Elämä saattaa kuitenkin yllättää.

Samanlainen

Sitä ajattelee olevansa erilainen, mutta on kuitenkin kovin samanlainen kuin muutkin ihmiset.

Mikä meidät sitten erottaa toisistamme? Kulttuuri tietenkin, erilaiset mallit kehityksen eri vaiheissa, perimäkin. Oppineisuus tai oppimattomuus, sivistykseksi sitä kaiketi pitäisi kutsua ja myös sattuma. Sattumankaan osuutta ei pidä vähätellä. Millaiseen perheeseen satut syntymään ja millaiset ovat vanhempasi. Millainen on heidän arvomaailmansa ja tapansa toimia tai onko heitä lainkaan.  Joku kuitenkin joka kasvattaa ja ohjaa.

Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet pojat tehty? Kaikki me olemme jonkun lapsia. Jokainen on myös jonkun uhri. Aika monet ainakin. Niin tai näin, tietyt asiat nyt vaan saavat jatkumon sukupolvesta toiseen.

Kaipa se minäkuvamme, sisäinen maailmamme, määrittelee sen millaisia olemme suhteessa itseemme ja sitä kautta myös suhteessa toisiimme. Kuka todentuu vain itsensä kautta? Voi olla aika hankala yhtälö. Tietenkin jos olisi ainoa ihminen maapallolla.

Minä olen olemassa vain toisten kautta. Näinkö se sitten menee? Millaisia ovat ne toiset, niin sellainen olen itsekin tai sellaiseksi tulen. Aika pelkistettyä, mutta se miten peilaa itseään kanssaihmisistä niin sellaisiksi tunnemme itsemme. Hmm, itsetunto. Kaiken perusta minäkuva ja itsetunto.

Jos on lusikalla  saanut ei voi kauhalla ammentaa. Hyvä, huono, terve, sairas. Jos on huonot lähtökohdat, niin onko peli menetetty? Ei se niinkään ole. Ainahan sitä voi tehdä paljonkin itsensä eteen, kehittyä ja muuttua. Se ymmärtääkseni edellyttää sitä, että tiedostaa sen minänsä, koska mikäänhän ei voi muuttua jos ei ole mitään mitä muuttaa.

Epävakaa persoona. Tästä on ollut puhetta. Olosuhteet tietenkin ja oma ympäristö missä elää. Vakaa persoonakaan ei kestä mitä tahansa sanoo Ääni. Voi se olla niinkin.

Pitää pohdiskella lisää. Toisaalta mitä näistä. Sadan vuoden kuluttua kukaan ei muista, että olen edes ollut olemassa.

Nähdään maanantaina

Nähdään maanantaina. Näin Ääni on sanonut nyt kolmena torstaina, vaikka me näemme perjantaisinkin. Hän unohtaa perjantait toistuvasti näemmä. Mitä siitä sitten ajattelet?

Sille on selityksensä tietenkin. Kun minä niin pitkään en työskennellyt perjantaisin lainkaan. Olkoon niin, hyväksytään selitys sellaisenaan, eikä mietitä muuta.

Tapasin keskiviikkona entisen vaimoni ja hän kysyi, että millaista sohvalla on. Hän tietää kaiken elämästäni, senkin että käyn sohvalla. Vastasin, että nyt on vaikeaa. Nyt on. Siihen entinen totesi, että ei se mitään. Pääasia, että paranee.

Paranee, siis mistä. Tuo jäi soimaan korviini. Jos paranee, niin pitää olla sairas. Olenko siis sairas vai? En kai sentään. Ehkä sen sanoman sisältö tarkoitti, että voi paremmin. Näin haluan uskoa. Sairas, voi helvetti sentään. Pitää kysyä häneltä kun seuraavan kerran näen.

Miksi tätä ei muuten lue kukaan? Pikkunarsisti sisälläni huutaa, lukekaa, lukekaa.

Päivät lipuvat ohi, kevätkin tulee ja minä se vaan makoilen sohvalla. Suhde Ääneen säilyy samanlaisena. Tässä päivänä muutamana kun taas olin siinä laverilla, niin katsoin ulos. Kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Oli hiljaista, koska eihän sinne huoneeseen kuulu mitään. Katsellessani ulos siinä hiljaisuudessa tuntui, että aika pysähtyy. Mitään ei tapahdu, mieli on tyhjä ja aikaa ei ole. Näitä tunnelmia on ollut ennenkin, jo lapsesta saakka.

Se on tila, jossa vallitsee syvä rauha. Ehkä hieman surumielinen olo, mutta rauha siinä on. Näitä on siis ollut, mutta silloin olen ollut yksin. Nyt en. Tai, no miten sen nyt ottaa. Sanoin siitä Äänelle, että hei tällainen juttu tässä tapahtui, ja hän totesi jotain jota en enää muista. Jotain levolliselta mielestä ja olemassa olemisen kokemuksen tavoittamisesta. Kai, tai ehkä se vaan tuntui siltä.

Niin, olen yläkerrassa. Laitan kiikarit silmille väärinpäin. Kaikki tuntuu olevan niin kaukana ja loittonee. Tältäköhän tuntuu kuoleminen mietin. Kaikki loittonee hiljalleen ja mitään et voi tehdä estääksesi sitä.

Hajuvesi

Aina kun siihen sohvalle menee niin se narahtaa, tai vähintään kolahtaa sen takana olevaan kaappiin. Sen jalkopäädyssä on tosiaan kaappi, mutta miten ihmeessä sen saa auki. Ei mitenkään sohvaa siirtämättä. Kompromisseja pitää tehdä. Kaappi pysyy suljettuna, koska muuten sohva olisi minimallia ja siinä joutuisi olemaan jalat koukussa ja se ei välttämättä tuntuisi hyvältä.

Sohva on sivultaan seinässä kiinni ja sen yläpuolella on ikkuna. Ikkunassa on tietenkin säleverhot, mutta niistä näkee ulos ja viereisen liikekiinteistön seinän. Tunnen sen seinän aika hyvin jo. Terve seinä. Tunnen katonkin jokseenkin mukavasti. Siinä on yksi pieni nyppylä muuten tasaisessa pinnassa. Moi nyppylä.

Ennen, kun en vielä ollut sohvalla, olin tuolissa. Sellainen nahkatuoli, jossa on kiikkumekanismi. Aina kun siihen istui se heilahti taaksepäin ja sanoi kloks. Sitä kloksahdusta piti aina odottaa. Kloks. Tuolin takana on taas verho ja verhon takana on ilmeisesti se pyhin. Ei ole ikoneita, eikä muitakaan uskonnollsiia tunnusmerkkejä. Siellä on tuoli, tuolilla takki, pöytä ja pöydällä kännykkä ja päivän lehti sekä ilmeisesti muistiinpanolehtiö, jossa on jotain kirjoitusta. Ei läppäriä, ei mitään tietotekniikkaa ellei sitten siellä, jonne en näe, ole piilossa joku superläpyskä. Tuskin kuitenkaan.

Voisihan se sohva olla muuten verhonkin takana. Sehän olisi jotain. Vähän niin kuin rippi. Minä tunnustan syntini. Hyvä poikani, syntisi ovat anteeksi annetut. Mene ja jatka elämääsi.

Kännykkä on vanha, aivan alkeellinen, Nokia, who could guess. Kumma kun näillä tyypeillä on melkein kaikilla vanha kännykkä. Ei kameraa, ei multimediaviestejä, ei meilin lukumahdollisuutta. Sanoinkin siitä jossain vaiheessa, että onpas vanha kännykkä ja olen nähnyt samoja kapistuksia hänen kollegoillaan. Ei Ääni siihen mitään sanonut, mutta varmasti jotain ajatteli. Kas kummaa, kun tässä taas katsoin kohti pyhintä, niin kännykköitä olikin nyt kaksi. En vielä tiedä, onko malli uusiutunut, koska en ole kehdannut kysyä et hei saanks mä kattoo sun uutta kännyäs. Ei hän kuitenkaan antaisi.

Vaalea joo. useimmiten housuasussa. Farkuissa, suorissa housuissa, farkkutakki tai bleiseri. Joskus villapusero tai villatakki. Ja joskus hame. Olisiko niin, että hame on ikään kuin se harvinaisempi asu? En tiedä, mutta jos olisi katsekontakti niin olisihan ne sääret siinä. On ollut ja on ollut, mutta enpä tiedä onko juurikaan häirinnyt tai mitenkään vienyt huomiota muualle. On.

Ei huulipunaa, ei kynsilakkaa puhumattakaan lakatuista varpaan kynsistä. En ole nähnyt, mutta ei vaadi paljonkaan mielikuvitusta. Ei ole eikä tule. Eikä muuten meikkiäkään. Miksei? Siksei. Olisihan se mukava katsella hyvän näköistä ihmistä jos vaikka ei olisi mitään puhuttavaa, tai vaikka nyt olisikin.

Ei hätää meillä. Ainahan on hajuvesi. Onko niin, että se on juttu mistä nainen ei luovu? Vaikka ei olisi mitään päällä niin hajuvettä nyt ainakin. Ei se nyt aivan ole makuuni, mutta ei voi mitään. Kaikkea ei voi saada. Voisin tietenkin viedä hänelle lempituoksuani, mutta tuskin hän käyttäisi vaikka pyytäisin. Sitä paitsi siitä joutuisi käymään uuvuttavan keskustelun, mitä en missään nimessä halua. Kaikkea saa ajatella. Nämä pitää ottaa jossain kohtaa puheeksi, koska saahan siihen käytettyä, jos ei nyt kahta, niin ainakin yhden session. Mutta minä maksan ja ei, se ei käy.

Olin myöhässä ja sisäoven avaaminen kesti tavallista kauemmin. Rokottikohan tämä Ääni minua vai kuvittelenko vaan? Jos tulee myöhässä niin voisi kuvitella, että ovi olisi jo valmiiksi auki. Odota nyt siellä niin opit tulemaan ajoissa.

Niin, hän on hyvä työssään ajattelen. Pitää nyt katsoa mitä tästä tulee, mutta luulen että hän valitsi aivan oikein. Hän on hyvissä käsissä ja lupaan kohdella häntä, jos en nyt hyvin, niin ainakin ammattimaisesti ja diskreetisti.

Ei kai tämä maksa mitään?

Mielen vapaus

Terve, Moi.

Olen taas myöhässä Ääni. Se on varma merkki siitä, että en olisi halunnut tulla, mutta tulin kuitenkin.

Niin Mies meillähän on tämä suunnitelma.

Niin tosiaan suunnitelma. Jos on suunnitelma, niin eikö silloin ole myös päämäärä tai tavoitteita. No joo, niin. Ei kuule tämä nyt lähde menemään. Ei tämä nyt mene.

Niin.

Sitä olen ajatellut, että kun tämä mulle niin ominainen kiltteys ja auttaminen on niin määrääviä piirteitä, niin ajattelin tuossa, että ovatko ne myös vallankäyttöä (enkä varmaan kerro, että olen kirjoittanutkin siitä). Siis sillä tavalla, että ne voivat mennä niin pitkälle, että joku saattaa kokea sen omaa autonomiaansa loukkaavana (aika hienosti sanottu)

Niin, hmm, niin jos se toinen osapuoli kokee sen epämukavana, mutta voihan se olla yhdessä hyväksyttyäkin ja aiheuttaa myös iloa. Puhut nyt ilmeisesti näistä läheisistä ihmissuhteistasi.

Joo niin, puhun aika yleisellä tasolla, enkä nyt lähden yksilöimään sitä kehenkään.

Niin, että puhut toimintamallistasi.

Just niin, siitä juuri. Sitäkin mietin, että mistä tämä kaikki juontaa. Onko se niin syvällä jossain, että siitä on tullut luontainen tapa toimia. Onko niin, että kun joskus on ollut selvittävä keinolla millä hyvänsä, niin se keino on ollut se, että sitä on ollut niin kuin good boy.

Niin, voihan ajatella, että on ollut vaarallisiakin tilanteita.

Joo joo, on ollut ja on sitä saanut pelätä henkensäkin puolesta.

Niin, tai ainakin se on tuntunut siltä.

Aivan, ainakin se on tuntunut siltä ja ei sillä ole merkitystä tässä kohtaa oliko se vai. Se tuntui siltä. Sitten on vielä niin, että viestitän aika paljon niitä hyviä juttuja. Olen positiivinen ja iloinen, kaikki aina järjestyy. Vältän kielteistä viestintää varmaan sen takia, että siinä piilee jonkin sortin riski tai uhka.

Niin, sanoit että keräilet näitä asioita ja sitten kun niitä on riittävästi niin ne pamahtavat ulos, niin ettei aina itsekään muista. Vai onko se kysymys siitä, ettei niiden kerääntymistä havaitse?

Ei se kuule ole. Kyllä ne havaitsen, mutta sen sanominen tuottaa suuria vaikeuksia siinä hetkessä. Sanoin, että siinä ottaa riskin siitä, että tulee ei ehkä niin hyväksytyksi. Ei olekaan se nice guy.

Niin, onhan se niin, että siinä se toinenkin osapuoli saattaa reagoida siihen sanomiseen ja nekin on sitten kohdattava, ne kielteisetkin tunteet.

Plaaplaaplaaplaa

Totta kai se on näin. Sanoin sulle jossain vaiheessa, että en jaksa. Ei vaan jaksa elää ja se on just tätä. Tämä ei enää käy ja jotain on tehtävä, mutta mitä.

Niin, onhan se niin, että sen kiltteyden hyödyt ovat olleet suuremmat kuin haitat, koska muutenhan sitä et olisi tehnyt.

Hyödyt ja hyödyt, voi jumalauta sentään. Hyödyt ja haitat. No, kai sitä voi ajatella noinkin, mutta ihan selvää on, että tämä ei enää käy ja kysymys kuuluukin, että miten jotain niin tiukasti istuvaa voi lähteä muuttamaan, koska muutettavahan sitä on.

Niin, miten olisi ihan käytännön harjoittelu?

Kas vaan kun en itse keksinyt. Onhan sitä yritelty viime aikoina. Tiedän tiedän varsin hyvin. Tämä on aika hankala juttu ja mulle aivan perustavaa laatua olevia kysymyksiä. Ei vaan perkele jaksa tätä. Sen takia kai tässä olen. Eikä sitä aina jaksa analysoida ja miettiä joka helvetin asiaa.

Niinhän sinä olet. Ja kun tämä loppuu, niin sitten sitä jatkaa itsekseen analysointia ja se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan. Yksi tämän jutun tavoitteista voidaan sanoa olevan se, että saavuttaa mielen vapauden.

Mielen vapaus. Heh.

Ja niin hän laittoi kengät jalkaansa ja takin päällensä ja poistui mieli vapautuneena ovesta ulos aivan eri ihmisenä. No, ei aivan.

Jospa jatkaisimme huomenna. Hei.

Moi.

Niin. Siinä tien vieressä oli Iso Kivi. Siellä aina istuttiin ja arvuuteltiin mikä auto seuraavaksi tulisi. On se kivi siellä vieläkin.

Oma napa

En voi välttyä ajatukselta, että tämä oman navan ympärillä pyöriskely on narsistista. Onko se sitä vai ei, en tiedä. Mielelläni ajattelisin että ei, mutta toisellekin tulkinnalle on sijansa. Itsensä tutkiskelu tapahtuu itsessään ja onhan se siinä mielessä hyvinkin itsekeskeistä. So what sanoisi Lipponen ja niin sanon minäkin.

Sitäkin mietin tuossa, että onko sitä joku perusjäynä, joka hyvin pitkälle selittää välillä hyvinkin primitiivisiä reaktioita. Jokin joka on joskus vääristänyt sen maailman kuvan ja toiminnan mallin. Hyvin varhain omaksuttu selviämisen keino ja kun se  on uhattuna, ehkä hieman toisessa muodossa myöhemmin, niin sitä reagoi nyt ajatellen käsittämättömällä tavalla. Saattaapi olla selittelyäkin tämä ja keino olla ottamatta vastuuta itsestään ja reaktioistaan. Suattaapi olla tai olla olematta.

Narsistille on kai aika keskeistä se oman persoonan pöngittäminen toisia astinlautana käyttäen ja seurauksista välittämättä. Olen käsittääkseni lukenut, mitä luettavissa on siitä asiasta. Siinä vastuu siirtyy näppärästi ympäristölle ja itse on puhdas ja koskematon. Ja oikeassa.

No, oikeassa, väärässä, hyvä, huono ei ehkä kuitenkaan kuvaa mitään toiminnan kannalta. terve tai sairas lienevät parempia ilmaisuja. Miksi kaikki pitää aina suhteuttaa johonkin? Suhteessa johonkin sitä tarkastellaan.

Justiinsa. Teen paljon muiden vuoksi, olen auttavainen, kiltti ja en ajattele itseäni. Näinköhän, ja onko tässäkin jokin vallankäytön siemen. Voiko valtaa käyttää auttamalla, kiltteydellä, tekemällä asioita toisten puolesta? Kyllä voi, koska samalla riistää aina jotain toisen, sen autettavan, tai palvelun kohteena olevan autonomiasta. Samalla siinä voi kehitellä jonkin sortin marttyyriyttä tilanteen niin vaatiessa, ainakin hiljaa mielessään. Ihminen on viisas olento ja todelliset motiivinsa ja tarkoitusperänsä voi häivyttää niin monella tapaa. Onko totta tämä? On se niinkin ja ehkä jotain muutakin.

Niin, siinä vanhassa punotussa pyykkikorissa oli paljon joululahjoja. Muistan vieläkin sen korin ja tilanteen jännityksen. Valkoinen colt ja muoviset värikkäät ammukset. Pam.

Esteitä

Kuule Ääni olen miettinyt näitä esteitä tässä puhumisessa. Sitä miettii puhuessaan, että mitähän se minusta ajattelee jos kertoo kaiken sen mitä on mielen päällä. Sen mielen, jonka nyt tiedostaa. Sinähän se olet siinä ja sitäkin mietin, että miten sinä otat ne asiat, niin kuin  sillä olisi merkitystä.

Niin, tärkeää on kai miettiä niitä esteitä.

Toisaalta mitä väliä sillä sitten on. Eikö se ole tavoite, että puhuu kaiken suodattamatta?

Se voi olla tavoite. Jos se olisi mahdollista, niin ei tätä tarvittaisi.

Eikö se ole tavoite, että tätä ei tarvita?

Onhan se tavoite.

Minun mielestäni tämä on kasvokysymys. Ei voi paljastaa kaikkea ja siihen liittyy myös häpeä.

Niin, liittyyhän siihen.

Niinpä, kertoa sielunsa syvyydet. Tyhjentää mielensä ja katsoa mitä tapahtuu. Mitä siinä sitten tapahtuisi?  Näin ajattelen, näin olen toiminut ja tähän olen tullut. Ei kovin vaikea juttu toteuttaa voisi ajatella. Tähän olen tullut, mutta minne olen menossa? Syyllisyys on kaiketi yksi asia ihmisenä olemisessa häpeän lisäksi. Aika vahvoja elementtejä molemmat. Sitten on vielä tämä tarve tulla hyväksytyksi.

Kun miettii häpeän olemusta, niin mistähän se koostuu? Mikä on tekijä, joka sen synnyttää ja pitää yllä. Mitä niin hävettävää sitä on tehnyt, että siitä ei voi puhua? Kuva omasta itsestään. Siitähän on kysymys lopulta. Siitä kuvasta, ehkä idealistisestakin, jonka on muodostanut ja jota myös viestittää ulospäin. Ristiriita sen välillä mitä haluaa olla ja mitä on suhteessa muihin ja mitä sisimmässään on suhteessa itseensä synnyttää se. Tämä on vaikeaa, mutta saahan sitä pohdiskella ja ehkä se siitä löytyy.

Puhutaanko tässä nyt roolista jota esittää? Minä olen seurallinen, mukava, hauska, rento, rauhallinen ja avoin. Näinkin, ja onhan se yksi puoli. Ei se välttämättä ole valheellinen, mutta siinä ei ole kaikki. Tämäkin on jonkin sortin idealismia, koska eihän arjen ihmissuhteissa voi eikä tarvitse olla kaikki. Harvassa ihmissuhteessa tarvitaan koko pakettia, koska sovittaahan sitä viestintäänsä myös sen toisen mukaan ja toimii kulloisenkin vuorovaikutuksen mukaan. Ihmissuhteet ovat myös erilaisia ja niitä syviä suhteita on todella vähän jos ollenkaan. Tässäkin toimii hyväksytyksi tulemisen tarve kaiken muun ohella.

Syyllisyys ja häpeä menevät ainakin omassa mielessäni ristiin, sekaisin, päällekkäin limittäin ja lomittain, enkä tiedä mikä on mitäkin. Elämän tuskaa nyt ainakin, jos ei muuta.

No, mieli tekee työtään taustalla. Tiedän, että koko ajan tapahtuu jotain ja pikku hiljaa nämäkin asiat kristalloituvat ja selkiintyvät. Tuskin on yhtä suurta vastausta ja enpäs usko, että sitä kokee isoa valaistumista ja sitten kaikki onkin selvää.

Kun aloitin tämän prosessin, niin yksi tavoite ylitse muiden oli se, että saa sisäisen rauhan. Kai se tarkoittaa sitä, että on sovussa itsensä, tekemisiensä ja ajatustensa kanssa. Hieman ehkä kliseistä, mutta mitenkä sen muutenkaan ilmaiset. Joskus tapaa ihmisiä joista huokuu rauha. Ei kovin usein, mutta joskus kuitenkin. En jaksa uskoa ulkoapäin rakennettuun arvomaailmaan, uskontoon tai aatesuuntaan perustuvaan tasapainoon, koska sen perusteet ja rakenteet nojaavat aina johonkin ulkoiseen. Voihan ne sisäistää voimakkaastikin, mutta oleellista minusta on miten sisäistät itsesi ja elät sen kanssa.

Hankalia juttuja.

Siinä se seisoi sängyn päädyssä. Pitkä valkoinen kaapu päällä ja partainen olemus. Minua tultiin hakemaan. Olin kai seitsemän silloin.

Aula

Hei. No hei.

Olen myöhässä Ääni. Onkohan  niin, että haluan sanoa sillä jotain? Muutit aikojani jokin aika sitten ja se ei tuntunut hyvältä. Totuin jo siihen rytmiin. Perjantai oli se vapaapäiväni, mutta ei ole enää. Se oli se päivä kun ei ollut mitään sovittua ohjelmaa. Monesko aikataulumuutos se oli jo?

En muista.

(Ääni ei siis muista. Kyllä hän sen muistaa varsin hyvin. Se oli jo kolmas muutos loppuvuoden aikana. Hän ei halua muistaa sitä. Vaihtoehtona oli säilyttää päivät ennallaan ja tavata yhtenä aamuna jo 07.15. Saamari sentään, mikä vaihtoehto se on. Nousta jo kuudelta, vain mennäkseen pölisemään silmät sikkurassa itsekseen. Tai tiputtaa yksi päivä viikolta pois ja siirtää se perjantaiksi. Niin menetin sen päiväni. Ei ihme, että myöhästyin. Kiusa se on pienikin kiusa, tosin se on itseltäni pois sekin.)

No joo, keskusteltiinhan siitä ja valitsin itse niistä vaihtoehdoista.

Niin.

(Niin niin niin ja aina vaan niin. Sinullahan tuli jotain muuta silloin keskiviikoksi. Entäs jo minulla tulee jotain muuta? Onko sillä mitään merkitystä?)

Tiedätkö, että olen tällainen keräilijä. Kerään juttuja itselleni, enkä puhu niistä ja sitten kun niitä asioita on kertynyt tarpeeksi vuotaa malja yli ja pam.

Mitä juttuja?

Asioita joita sanotaan, jotka ehkä loukkaavat tai tuntuvat kohtuuttomilta. Juttuja, jotka pitäisi puhua ja selvittää, mutta jotenkin niitä ei selvitetä. Annan asian olla, enkä välttämättä sano mitään Sitten se alkaa elää omaa elämäänsä. Ei se mihinkään häviä vaan jää sinne. Sitten tulee seuraava asia ja taas sama juttu. Niin kuin sanoin jossain kohtaa se se malja vuotaa yli. Naisystäväni sanoi, että analysoin häntä kaiken aikaa. Ehkä se on tottakin ja joidenkin asioiden voi vaan antaa olla. Joka tapauksesta monesta pienestä ehkä mitättömästäkin asiasta tulee yksi iso asia.

Niin, hänhän on se toinen osapuoli. Eikö niistä sitten puhuta?

Ei, niistä ei puhuta. Luulen kuitenkin, että kysymys on ennemminkin siitä, että ei tule kuulluksi tai jää vastausta vailla.  En tiedä sitten tulenko niin riippuvaiseksi lähimmästä aikuisesta ihmissuhteestani, vai mistä oikeastaan on perimmältään kysymys. Ei, ei se ole sitäkään.

Ehkä se on niin, että haluan niin paljon. On ladattu odotuksilla, toiveilla ja kuitenkin on sellainen tunne, että ei tästä tule mitään. Se mahdottomuus, että itse ei voi vaikuttaa siihen olosuhteeseen saa aikaan sen ristiriidan. Olen törmännyt siihen ennenkin nyt jo päättyneessä avioliitossani. Asia oli eri, mutta tilanne siinä mielessä sama, että se liitto oli aivan mahdoton, mutta kuitenkin se toive siitä että kaikki muuttuu oli olemassa ja ne omat keinot sen muuttamiseen olivat olemattomat. Niitä ei yksinkertaisesti ollut ja ei se asia ollut minun kädessäni. Vaihtoehtona oli toivoa, pettyä ja turhautua, mikä tapahtuikin tai lähteä pois, mikä sekin lopulta tapahtui.

Niin, turhaudut ja petyt.

Juuri näin tapahtuu. Se oli se juttu silloin ja se on nyt. Mitä sille sitten voi tehdä? Pitääkö sille tehdä mitään? Tilanne on se mikä on ja kaikki jatkuu näin, mikä ei ollenkaan huono vaihtoehto jos se sopii molemmille osapuolille. Mutta sopiiko se? Molempien halu on varmasti sama, olla yhdessä. Mitä se sitten tarkoittaa? Se voi tarkoittaa osapuolille aivan eri asioita.  Olla yhdessä voi merkitä saman katon alla asumista. Se on asia, mitä hän haluaa. No haluan samaa, mutta tuntuu, että se ei ole mahdollista tällä hetkellä. Tuleeko sitä hetkeä? Koskaan ei tule oikeaa hetkeä jos sitä jää odottamaan. Voiko mahdottomasta tehdä mahdollista? Ja onko tämä oikeastaan mahdotonta? Asiaa on sivuttu, mutta ei siitä ole perinpohjin puhuttu. Sitä vältellään. Kysymys, johon olen joutunut vastamaan on "Mitä sinä minusta haluat?" Kysyn sitä samaa mielessäni häneltä. Mitä sinä haluat minusta?

Niin, mutta aika on taas loppu tältä päivältä. Jatketaan huomenna.

Niin.

Seison täällä isossa talossa keskellä aulaa. Ketään ei ole missään. Tiedän että talo on uusi ja hieno, mutta
aula tuntuu synkältä ja uhkaavalta. Missä kaikki ovat?

Mieliteko

Erosin jokunen vuosi sitten ja jäin Nuoren kanssa kahdestaan. Hyvä kun erosin, tosin aivan liian myöhään. Vammat olivat jo syntyneet ja eniten harmittaa Nuoren puolesta. Hän joutui katsomaan sitä aivan liian kauan. "Jos yhtään ajattelet lastasi, niin ota hänet mukaan ja lähde". En ajatellut, en uskonut, vaan annoin tilanteen jatkua, mutta se on pitkä tarina.

Erosta seuraa usein se, että ei ole naista. Toisinaan käy niin, joskus taas ei. No, näin kävi kohdallani, koska en pedannut mitään valmiiksi. Ei se olisi ollut mahdollista, koska tapani toimia ei ole sellainen.

Eipä paljon haitannut naisen puute. Tarkoittaa sitä, että ei tehnyt mieli. No, aloin tapailla tätä vastakkaista sukupuolta pikku hiljaa. Ääh, ei mitään pikku hiljaa vaan aika nopeastikin eron jälkeen. Se ilmeisesti kuuluu tapoihini. Ymmärrän sen oikein hyvin, koska onhan eroaminen myös kolaus itseluottamukselle. Tarkoitan suhteessa naisiin. Olin petetty, revitty ja nollattu aika perusteellisesti. Voi voi sitä vedätystä.

Aloin siis tapailla naisia, mutta ei vaan tehnyt mieli. Alkaahan sitä miettiä, että miksi nyt näin. Hmm, jossain on vikaa. Monta naista, mutta ei ei. Ei koskaan eikä kertaakaan. Oli varmasti kynnys aika korkealla.  Sen kynnyksen yli ei käynyt astuminen.

Hyvä sitten mietin. Olisikohan niin, että hormonit ovat tasolla nolla? Helppo juttu selvittää menemällä mittauttamaan ne. Ei ollut tasolla nolla vaan muistaakseni 29 eli aika tapissa, siis huipussa. Huhhuh, kaikki kunnossa toisin sanoen. Ei lainkaan, koska ei tehnyt mieli. Näin yksinkertainen olen.

Meni melkein vuosi eikä edelleenkään tehnyt mieli. Tarjontaa olisi ollut, mutta kun ei ollut kysyntää. En halua esineellistää naisia seksiobjekteiksi, mutta ei ollut eikä tullut ketään sellaista kohdalle, jonka kanssa olisi voinut ajatella mitään. Näin sitä kirkkain otsin valehdellaan itselleen ja muille. Varmasti oli niin, että ei ollut sen aika ja sitä oli niin herkillä vielä kaiken jälkeen. Näinhän se on nähtävä, eikä jeesustella sillä, että ei tehnyt mieli. Pelko siitä, että ei ehkä pysty oli kaiketi se perimmäinen syy, eikä siinä silloin paljon korkeat hormonitasot auta.

Aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Päätä ei leikattu, eikä muutakaan ja pässikin pääsi karsinastaan lopulta. Se oli hyvinkin luontevaa kun löytyi se oikea. Oikea ja oikea. Tiedä sitten mikä juttu se oli. Ehkä se oli ne pöytää hermostuneesti rummuttavat sormet, ehkä se avoimmuus ja tavallisuus. Se mitä näki tuntui siltä, että se myös oli. Ei mitää feikkiä leikkiä, vaan aitoa ihmistä. Olikohan tuo nyt hyvin sanottu sittenkään? Tietenkin ne huulet vaikuttivat hieman asiaan. Niin ja silmät, hymy, tuoksu. Ei myöskään pidä unohtaa sääriä. Niinhän se on, että ulkonäkö ei vaikuta asiaan vaan pelkästään ihmisen luonne. Ups.

Niin tai näin. Enää ei tehnyt vain mieli. On hän tuossa vieläkin.

Sankaritarina

En usko unikirjoihin, enkä niiden tulkintoihin. Eiköhän se ole niin, että unisssa on kietoutuneina omaa sielunmaisemaa. Ei kuitenkaan sellaisenaan, vaan symboliikan kautta. Minusta tapahtumista ei aina saa liittymäkohtia valve-elämään, vaan pitää käyttää mielikuvitusta ja hakea noita symboleita ja merkityksiä. Ehkä unen tapahtumia tärkeämpi on kuitenkin niiden tunnelma. Joku tunnelmahan niissä on ja sen ainakin muistaa herätessään unen maailmasta. Näin sitä puhutaan asiasta suurella rintaäänellä, tietämättä kuitenkaan yhtään mitään asiasta. Se siitä.

Olen aika ajoin tekemisissä erilaisten mielenterveysongelmista kärsivienkin kanssa. Muiden kuin itsenikin. "Minä aion tehdä omasta elämästäni sankaritarinan", totesi eräskin. Hän oli skitsofreenikko. Hän kuuli ääniä ja ne häiritsivät hänen elämänsä. Kun hän oli jonkun seurassa ja puhui tämän  kanssa ääniä ei kuulunut. Hän aikoi selvitä. Puhuimme myös lukemisesta ja kirjoista. Mitä oli tullut luettua ja mitkä kirjat kummallekin olivat tärkeitä. Kerroin itsekin hänelle parista kirjasta, mitkä hänenkin kannattaisi lukea. "Hetkinen, kirjoitan ne ylös". Keskustelun jatkuessa hän tokaisi olevansa näkövammainen. Hän oli sokea. "Ei näkövamma ole se juttu, äänet ovat". Jotenkin jäi se tunnelma, että se elämän sankaritarina on mahdollista.

Niin, mikä sitten on mitäkin. Näkövamma on fyysinen juttu ja annettu tekijä, johon on sopeutunut ja johonka ei juurikaan voi vaikuttaa. Se ei ollut se juttu. Äänet ovat myös todellisuutta ja kumpuavat jostain sisältä päin. Näkemys siitä, että niistä pitää päästä eroon ja että ne häiritsevät elämää perustuu kai siihen, että ne mielletään sairaudeksi ja tietysti myös ovat sitä kaikessa hallitsevuudessaan.

Mitä nämä äänet sitten ovat? Mistä ne tulevat ja minne ne menevät ja onko niillä hahmo? Ulkopuolisena on aika vaikea hamottaa sitä maailmaa. Tuntuu, että eristyneisyys ja kontaktittomuus luo maaperää äänille, vai onko niin, että se on seuraus eikä syy. Kovin moni sanoo, että jos on seurassa, tai on joku jonka kanssa puhua ääniä ei kuulu. Yhtälailla toive on, että voi kun löytäisi jonkun jonka kanssa olla. Onko se sitten näin yksinkertaista?

Tuskin näinkään, mutta kaikki skitsofreenikot joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat hämmennyksissä. Kukapa ei olisi. He ovat fiksuja ja herkkiä ihmisiä ja olen saanut luopua myös omista ennakkoluuloistani. En joutunut vaan saanut. Keskustelujen kuluessa se ahdistuskin lievenee ja huumorikin saa sijansa, vaikka hankalasta sairaudesta onkin kysymys.

Olen kai aika onnekas. Ei sen takia etten sairasta skitsofreniaa, vaan että minulla on ollut tilaisuus tutustua tähänkin maailmaan.

Mitä mieltä

Kuule Ääni, naisystäväni totesi tuossa, että olemmeko pohtineet sitä, että onko minulla jakautunut persoonallisuus. No, se oli kai huumoriksi tarkoitettu heitto, mutta aloin miettiä, että näinköhän siinä on jotain asiaakin.

Niin Mies, mitä itse siitä ajattelet? Mehän emme vielä tiedä oletko edes hullu.

Miksi minun pitäisi siitä jotain ajatella? Sinähän se olet asiantuntija.

Oletko Mies sitä mieltä, että minun pitäisi se tietää?

Tässä tapauksessa olen sitä mieltä, koska minä olen sitä mieltä mitä kulloinkin halutaan.

No, kuuletko ääniä tai näetkö näkyjä?

Ei, en kuule kuin sinun äänesi Ääni ja näen vain tuon valkoisen katon.

Hmm, et siis ainakaan ole harhainen, koska puhuin juuri, ja niin kuin sanoit katto on valkoinen.

Ääni hei, harhainen ja jakautunut persoonallisuus ovat kaiketi hieman eri asioita. Me puhumme nyt dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Olitko pois siltä luennolta vai onko aihe muuten tuntematon sinulle?

Niin Mies, tunnen kyllä asian. Oletko sitä mieltä, että sinulla on vähintään kaksi eri identiteettiä?

Jos yhtää kuuntelit Ääni  niin sanoin jo, että olen sitä mieltä mitä halutaan.

Minusta sinulla ei ole jakautunutta persoonallisuutta. Tiedäthän että dissosiaatioista suurin osa luokitellaan normaaleiksi. Samanaikainen keskittyminen useaan asiaan, tietoinen tunteiden piiloittaminen ja päiväunelmointi ovat näitä muun muuassa.

Ei, en tiedä, en edes mitä dissosiaatio tarkoittaa.

Juurihan puhuit dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Sanoin, että mielestäni sinulla ei ole sitä. Kerroin mitä normaali dissosiaatio tarkoittaa.

So what? Eihän tämä maksa mitään Ääni, koska tyhjän saa pyytämättäkin?

Tiedätkö mitä transferenssi tarkoittaa Mies?

Sinä kysyt minulta vai? Se tarkoittaa tunteen tiedostamatonta uudelleen kohdistumista toiseen ihmiseen.Tiedän myös, että sielulliset ristiriidat on selvitettävä tunteensiirtosuhteessa ja tässä tapauksessa sinä Ääni olet se johonka tämä siirto kohdistuu. Kysymys on nyt suhteestani tähän naisystävääni jos yhtään ymmärrät. Eihän tämä maksa mitään?

Juuri sitä tarkoitin Mies. Hyvä kun oivalsit asian itse. Et olekaan niin tyhmä miltä näytät, et ehkä hullukaan, ja kyllä tämä maksaa. Nähdään taas huomenna.

Niin, eikä se ollut minun vikani, että se auto lähti vierimään alas mäkeä. Eikö se ole aikuisen asia huolehtia, että käsijarru on päällä. Epistä tämä elämä. Auts.

Savo

Olen Savossa. Päätin sitten lähteä perjantaina tänne. Hullua sekin. Suorastaan järjetöntä ajaa pimeässä yli 6 tuntia. No, sitä voi ajatella, että halusin hetkeksi pois kotinurkista. Voi myös ajatella, että tein sen naisen vuoksi, tai oman itseni vuoksi. Ehkä kuitenkin itseni ja sisäisen levottomuuteni takia. Tai kaikkien näiden syiden vuoksi. Savossa on sitä paitsi mukava käydä.

Hiili on ruokaravintola Savon sydämessä. Vuonna 2009 kolmen keittiömestarin perustama. Huomaa, että asialla ovat olleet chefit. Ruokaan on panostettu ja sitä syö etten sanoisi mielellään. Satsaamalla ruoan laatuun saa ihmiset käymään ja usein syödessään ihminen myös juo. Hyvä konsepti ja kauppa käy väkimäärästä päätellen. Kohtuullisen pelkistetty kalustus ja iso katutasossa oleva sali. Ei hämyisiä loosseja, ei nurkkapöytiä. Kaikki on siinä käsillä. Ruokaa ja juomaa.

Kummisetä on myös ravintola, mutta siellä ei juurikaan syödä. Kaikenikäisiä ihmisiä ja mukavaa elävää musiikkia. Ei mitään elämää suurempaa, mutta juomaa ja sirkushuveja kansalle. Porukkaa oli myös kuin meren mutaa. No, näitä hetken mielijohde juttuja tämäkin visiitti ja tekemiset siellä.

Kotona taas juuri nyt. Huusholli oli paikoillaan ja Nuori sekä tämän sussu paikalla. "Ei me olla tehty mitään" "Ollaan oltu siellä sun täällä". "Ei me olla oltu paljon täällä" Tiskin määrästä päätellen asia lienee juuri näin.

Hieman tyhjänpäiväistä höpinää, mutta tänään kuitenkin näin. Ääni odottaa huomenna.

Perhe

Mikä perhe, ei meillä ole perhettä. Alkoholistiäiti, yksinhuoltajaisä ja ongelmanuori. Näin ongelmanuori määritteli perheensä muutama kuukausi sitten. Olen siis lähivanhempi ja ongelman isä. Ei hän ole ongelma, nuori kylläkin. Jaan asumuksemme tämän Nuoren kanssa.

Oikeastaan olen kaksoisyksöishuoltaja, kun täällä asuu tiiviisti Nuoren tyttöystävä. Nuori on tässä tapauksessa poika. Hän aloitti lukion ja lopetti sen. Hän aloitti yhden ammattitutkinnon ja lopetti se. Nyt pitäisi keväällä pyrkiä johonkin, jonka voi taas tarvittaessa lopettaa. Toivottavasti ei sentään.  Huolimatta tästä, hänkin on fiksumpi kuin minä. Maalari Jumalan armosta. Hyvä siinä, mutta aivan kaikkea ei tarvitsisi maalata. Julkiset kulkuneuvot voisi jättää rauhaa.

Ei meitä muita tässä olekaan. Ei tässä, mutta muualla. Nuorella on kaksi siskoa ja kaksi veljeä ja minulla on kolme lasta ja enemmän lapsenlapsia. Minä olen jo vanha, mutta orpo. Äitini kuoli lokakuun alussa, mutta hän oli jo 90-vuotias. Ainahan se on menetys, ei sille voi mitään. Ei voi enää soittaa, eikä mennä käymään.

Minulla on kolme veljeä ja yksi sisko, mutta viimeksimainittu ei ole mitään sukua minulle. Yksi veljistäni ei tiedä olevansa sukua minulle, koska hänellä on paheneva dementia. Ainoa hyvä puoli dementiassa on, että hän ei muista enää tupakoida, tupakoituaan vuosikymmeniä.

Eiköhän se tässä ollut pääpiirteissään.

Mies ja Ääni

Mies, minä vai?. Kyllä, minä olen se mies. Ääni ei ole mies, hän jotain muuta. Mies tai nainen, onko sillä oikeastaan väliä? Ymmärtääkö mies miestä, nainen miestä, mies naista vai nainen naista.Vai eikö kukaan ketään? No joo, asialla ei liene suurtakaan merkitystä. Ehkä enempi menee tuonne henkilökohtaisten mieltymysten puolelle.

Mies ja Ääni ovat eri sukupuolta ja suunnilleen saman ikäiset. Hyvin suunnilleen, koska mies on vanhempi, mutta eihän sillä ole mitään merkitystä. Eihän sillä koskaan ole. Mies voi aina olla vanhempi. Onko Ääni miehelle vain Ääni, vai myös nainen. Niinpä. Sitä tehdään hyvin läheistä yhteistä juttua ja tulee hyvinkin intiimejä asioita luupin alle. Kuten esimerkiksi seksuaalisuus. Kenelle sitä puhuu seksuaalisuudesta. Sukupuolettomalle ihmiselle vai?

Oukkidoukki jos on hetero mies, niin seksuaalisuus liittyy naiseen. Luulen ainakin, useimmiten. Ainakin seksuaalisuuden ilmaisu. Kenelle sitä oikein puhuu itse asiassa? Omalle naiselleen vai, jos sellainen sattuu olemaan. Ääni voi olla siis korvike. Ei ei, nyt tämä menee liian vaikeaksi ja en osaa tätä. Minusta sukupuolella on merkitystä, minulle ainakin. Onko Ääni kiinnostava naisena? Noin niin kuin kuvitteellisesti. Onononon, mutta mitä siitä. Sitä voi ajatella mitä hyvänsä, mutta ei se mitään jännitettä synnytä työskentelyyn.

Kumpi on hullumpi? Mies on hullumpi, koska hän maksaa siitä hulluutensa tutkimisesta ja analysoinnista.
Tulin tänne Ääni, koska haluan selvittää miksi olen niin hullu.
Tule vaan Hullu, koska minulla on aikoja vapaana ja selvitetään vaan, että miksi olet niin hullu kuin olet.
Niin haluan itsekin tietää, että miksi olen niin hulluksi tullut ja voiko sitä tulla taas normaaliksi.
En tiedä Hullu oletko oikeasti hullu vai kuvitteletko, vaan olevasi sitä. Jos osoittautuu, että et olekaan Hullu hullu, niin ehkä sinun pitäisi ottaa lakimies ja selvittää asiasi tai ostaa lenkkarit ja lähteä lenkille ja hakea liikunnasta mielihyvähormonia.
Niin Ääni, en tiedä olenko oikeasti hullu, vai tarvitsenko lakimiestä. Olen aikonutkin ostaa uudet lenkkarit.
No niin. Kun olin pieni poika, niin äiti veti kerran tukasta. Se sattui. Auts.

Ääni

Kuulen ääniä. No eeii. Ääni kuulee minua. Ääni on hiljainen ja vaalea siis. Minä en kumpaakaan. Ammatinharjoittaja olettaisin. Vapaa yrittäjä toisin sanoen. Yrittäjä tekevät businesta ja maksivoivat voittoja olen kuullut. Mitenkähän näiden kanssa on? Töitä ne tekee ja tienaavat rahaa siinä kuin muutkin. Äänenkin pitää elää. Olen yksi palkanmaksajista. En kuitenkaan tilitä ennakonpidätyksiä ja sotuja.

Ääni on auktoriteetti työssään. Näin kuuluu olla, olen lukenut. Millaistakohan se työ on? Istuminen on todennäköisesti raskasta. Istut tuntikausia paikallasi ja ei siinä voi oikein paljon liikehtiäkään. Ei voi haukotella, ei kaivaa korvaa, muusta puhumattakaan. Hartiat ja niskakin jumittuvat.

Sitten tietenkin tämä psyykkinen puoli. Aivan varmasti tulee asioita ja ihmisiä, jotka ns. pilaa päivän. Hankalia ja agressiivisiakin ja varmasti joutuu olemaan myös ihmisten kaatopaikkana. Eikä voi sanoa, että nyt painu helvettiin täältä, äläkä koskaan enää tule vittuilemaan mulle. Ei sulle voi mitään, olet niin patologinen tapaus. Uskoisin, että tukee tilanteita kun tekisi mieli sanoa, mutta ei voi.

Ei Ääntä voi tuntea persoonakohtaisesti jos on asiakas. Ei siitä silloin tulisi mitään. Et voi tuntea Ääntä, mutta Äänen pitää oppia tuntemaan sinut. Edesauttaa ainakin tätä yhteistä asiaa.

Miten voin kirjoittaa Äänestä kun en tunne häntä. Guuglasin kyllä hänet ja tiedän jotain hänen elämästään. Nimi oli tuttu jo entuudestaan ja kyllä meillä on jonkin sortin konektio mutkan kautta. Ja sekös on aiheuttanut minulle suurta ongelmaa. Ei se kuitenkaan häiritse tätä yhteistyötä, koska tämä yhteyteni ja Ääni eivät ole tekemisissä toistensa kanssa.

Äänen on pakko olla luotettava ja häneen on voitava luottaa täysin. Ilman yhtäkään ajatusta, että näin ei olisi. En täysin luota, tai näin uskottelen itselleni. koska sehän tarkoittaa sitä, että ei hänelle voi puhua kaikkea ja niin tästä luottamuksen puutteesta tule hyvä syy jättää jotain asioita pois.

Pidän kyllä Äänestä. Hän on rauhallinen, viehättävä ja harvapuheisuudestaan huolimatta osuu usein asian ytimeen. Tekee ymmärrettäväksi sen, jonka jo tiedätkin, mutta et ymmärrä. Viehättävä, no hitto, hän on hauskan näköinen ja tuoksuu hyvältä.

Kivaa vai? Ei ole.

Sohva

Huone on pieni ja valkoinen. Ei siellä ole sohvaa, vaan itse asiassa laveri, jolla on patja ja vihreä peite sekä pari tyynyä. Olkoon tässä kohtaa nimetty sohvaksi. Sohvalla maataan. Selällään, ainakin minä. Voisi näyttää koomiselta, jos siinä olisi vatsallaan. Jalkojaan voisi samalla heilutella tietenkin.
Sohvan takana on tuoli ja sillä istuu hän. His Masters Voice.

Soitat ovisummeria ja menet porraskäytävään. Kuulet kun ovi avautuu hieman ylempää ja siellähän se odottaa avoimena tulijaansa. Eteinen on pieni, takki naulakkoon ja kengät pois. Otan aina kengät pois, koska kotona on opetettu, että sohvalla ei olla kengät jalassa. Sisempi ovi on aina vielä silloin suljettuna.

Sekin avautuu hetken kuluttua ja siitä vaan sisään. Moi, moi, ja nopea kädenpuristus. Sohvalle ja ääni tuolille. Ääni on aika hiljainen ja vaalea. Sinne ei muuten kuulu mikään melu ulkoa. On siis hiljaista ja rauhallista. Niin, mistähän sitä tänään puhuisi? Välillä se on aivan selvää, eikä tarvitse pohdiskella, kunhan antaa mennä. Toisinaan ei yhtään selvää, ja joskus se menee lillukanvarsista puhumiseksi, kun ei ole mitään puhuttavaa.

Niin mitähän oli mielessäsi? On myös tärkeää miettiä esteitä puhumiselle. Niin kai, mutta ei sitä nyt jaksa tai halua. Tiedätkö, että kävin eilen elokuvissa? Tänään ajattelin mennä yhteen tilaisuuteen. Tapasin tuossa kadulla eilen yhden tutun. Mitä ihmiset oikein puhuu? Miten tämän oikeasti kuuluisi mennä? Sohva tietää, koska se on kuullut monta tarinaa, mutta ei se kerro. Ääni vielä vähemmän. Hänkin varmaan käy jonkun sohvalla ja joku hänen kollegoistaan hänen sohvallaan. Tekevätköhän ne oravannahkakauppaa? Tuu sä mulle, niin mä voin sitten tulla sulle eikä puhuta kenellekään mitään. Ei ne tee.

Yksinäistä puuhaa. Jupiset niitä juttujasi ja sohva on edelleen hiljaa, ääni myös suuren osan ajasta. Mitä järkeä tässä oikeastaan on. Pitääkö tästä oikeasti maksaa, että saa tulla puhumaan yksikseen. Olen jo sen verran rutinoitunut, että tiedän. Kyllä pitää maksaa, eikä saa bonusta  Ikuinen näränaihe on tietenkin se, että on pakko sopeutua moniin juttuihin.

On aikataulut ja itse et niitä juurikaan sanele. Jos olet poissa niin maksat. Kaiken lisäksi et saa vielä SV-korvausta niiltä kerroilta. Jos olet lomalla ja ääni ei, niin maksat. Jos ääni on lomalla, niin et voi käydä ja et tietenkään maksa. Ääni voi muuttaa aikatauluja, kun on tullut muutoksia omiin juttuihinsa. Minä en. Ääni sanelee lomat. Kaikki lomat, mukaanlukien viikon mittaiset pyrähdykset nyt vaikka etelän lämpöön. Kesällä kuusi viikkoa, joulun aikaan kolme viikkoa, hiihtolomalla viikko, pääsiäinen ja niin edelleen. Ajankohdat päättää aina ääni. Voit vapaasti marista asiasta, mutta ei se mitään auta. Just just, voihan asiasta aina keskustella. Mitähän siitä sitten ajattelet?

Ääni antaa tilat ja puitteet ja oman asiantuntemuksensa. Minä itseni. Ei kahvia ja pipareita koskaan. Ei edes jouluna. Miten sitä ammattitaitoa voi mitata näin makaajana/maksajana. Ei kai mitenkään. Totta kai menin ja guuglasin tyypin heti kun aloin ylipäätään miettimään tätä pitkää projektia. Miten minulla on sellainen olo, että hän noukki minut kaikkien joukosta. Ei tarvinnut sanoa, kuin että olen miettinyt tällaisen aloittamista, niin heti tulin varatuksi. Kyllä minulla on aikoja, voin ottaa sinut nopeastikin. Ja otti, eikä aikaakaan kun kerrat tihenivät. Kyllä se minusta sopii sinulle.

Niin varmaan, kyllähän se sinun mielestäsi sopii minulle, vaan sopiiko se omasta mielestäni. On opetettu, että ei saa antaa väärää todistusta lähimmäisestään. Ei se mennyt näin, itse olin asiassa aloitteellinen. Mietin kyllä sitä pari kuukautta. Jaa juu, ai juu se ammattitaito. Minusta hän on hyvä siinä mitä minä teen. Minä teen ne hommat ja hän ohjailee kohtuulisen hyvin minusta. Tuli sellainenkin mieleen vielä, että jos ääni sanoo session aikana vaikka nyt 70 sanaa, niin sanan hinnaksi tulee silloin euro. Jos saman laskutoimituksen mukaan saisin jokaisesta sanastani, esim. 500:sta euron, niin ei oikeastaa tarvitsisi muuta tehdäkään päivän mittaan. Ei ole kaikki tasapuolista.

Ennenkin

Olen ollut ennenkin täällä. En täällä, mutta toisaalla kirjoittamassa blogia. Siitä on aikaa kaiketi nyt kaksi vuotta osapuilleen. Ehkä joku tunnistaa, Miksi nyt täällä? Juuri sen takia. Ettei kukaan tunnista, Onko sillä sitten väliä?No, eipä kai. On kuitenkin. Sitä on kuitenkin määrätty tyyli kirjoittaa. Suljin sen vanhan. Suljin ja laitoin salasanan taakse ja nyt en muista niitä tunnareita. Hyvä ehkä niin.

Viime kerrasta jäi joitakin ystäviä, joiden kanssa olen tekemisissä edelleen virtuaalisesti, mutta kuitenkin. Minä vai? Niin, minästä tulee aina mieleen ego. Oma ego. Minun blogini. Siis siihenhän minulla on immateriaalinen oikeus. En tiedä kuka sen perii, vai periikö kukaan.

Kirjoitin aikanaan paljon. Aika rankkojakin juttuja ja lopetin kun se ei enää antanut mitään. Tuntui vaan, että alkoi toistaa itseään ja meni marmatukseksi.

Juu, en halua esitellä itseäni, enkä kirjoittaa mitään. Kirjoitan kuitenkin ja jossain kohtaa kerron tietenkin kaiken. Olen ristiriitainen. Pitääkö tätä jonkun lukea tai kommentoida. Kyllä kai, ei välttämättä. Ehkä kuitenkin. Kelle sitä kirjoittaa? Ihanko vaan itselleen. Olen sen verran itsekeskeinen ja huomionkipeä, että tuskin ihan itselleni tässä kirjoitan.

Se syy nyt, juuri nyt, on se että jotain tapahtui viikonloppuna. Tännekö sitä pitää tulla purkamaan? Kyllä kyllä, tänne. No, kai sitä voisi mennä sohvalle makaamaan ja vuodattaa kaikki sen sohvan päässä istuvalle. Sille joka ei sano mitään, mutta on kuitenkin siellä. Hän on fiksu. Huomattavasti fiksumpi kuin minä. En sano sukupuolta, mutta hän on nainen. Olen välillä niin nokkela. Ja lörppä. koska kerroin jo, että makoilen sohvalla.

Aika säälittävää tämä kirjoittamiseni. Mitä tästä saa kukaan mitään. Muu kuin minä. Se on tietenkin aivan oikein. koska olen tarinan päähenkilö. Ei mikään special guest star, vaan vakkari henkilö. .Facebookissa myös vai? Ilman muuta, siellähän on kaikki itseään kunnioittavat kansalaiset. En kylläkään kunnioita itseäni. Pelkään myös poliisia.

Ei tämä ala mistään, eikä pääty mihinkään. Eikö se muuten ole niin, että muut ihmiset aiheuttavat ongelmia ja mielipahaa. Se on niin, että itse on itsellensä se suurin ongelma. Onko paha mieli vai? On, nyt on paha mieli. Olen käyttäytynyt huonosti. Asiaa pahentaa huomattavasti se, että en muista siitä mitään. Jos söisin lääkkeitä tai olisin ollut jonkun muun päihdyttävän kemikaalin vaikutuksen alaisena, kuten alkoholin, niin ehkä ymmärtäisin. En syö ja en ollut, joten hämmentävältä tuntuu.

Oloa ei yhtään paranna se, että en ollut yksin vaan kaksin. Huolestuttavaa ja outoa. Yön pimeinä tunteina kaikki vielä kertautuu. Mitä siitä sitten ajattelet?`En yhtään tiedä mitä ajattelisin. Tai no, sitä tässä mietin, että mitä helvettiä minulle on tapahtumassa. Sitä myös, että mistä on oikein kysymys? Pidän itseäni kuitenkin kohtuullisen selväpäisenä ihmisenä ja sitten pasmat sekoavat totaalisesti.

Ai mitäkö tein mitä en muista? Olin vihainen, niin kuin vaan voi olla. Syystä tai ei, ei kai sillä ole merkitystä. Olin mennyt ulos porrastasanteelle, jättänyt oven auki ja  ja tullut hetken päästä takaisin sisälle ja sanonut takaisin tullessa, et hei miks sä et välitä munsta. Ei yhtään ihme, vaikka ei tämän jälkeen välitä. Mutta ei mitään mielikuvaa, ei kielikuvaa. Musta aukko. Mitä tapahtui? On kammottava ajatus, että sitä joutuu ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja  joku tapahtuma pyyhkiytyy mielestä pois. Voiko sitä niin suuttua?

No, tämä toinen osapuoli totesi että tar det lungt. Ota vähän vihreää teeä ja joku hauska kirja. Syvenny siihen ja mieti muuta. Hänkin on huomattavasti fiksumpi kuin minä. Itselle tuli mieleen aivomyrsky. En tosin tiedä, mitä se tarkoittaa. Ehkä se ilmaisee jotain suurta tunnekuohua, kun kytkennät on kovilla ja mielessä myrskyää, niin että tietoisuuskin pätkii. En tiedä.

Jeesbox. Stressitila on ollut hirmuinen jo pidemmän aikaa. On tapahtunut asioita, joita en kenellekään soisi. Nyt alkaa se itsesääliosio. Sitä on hyvä toisaalta sääliä itseään ja toisinaan. Sääliä ja surkutella, että voi voi sentään tätä elämää. Onpas mulla nyt kurjaa. Ei ole, mutta laittaa miettimään tämä juttu. Miettii sitä omaa mielenterveyttäänkin tässä kohtaa.