Aula

Hei. No hei.

Olen myöhässä Ääni. Onkohan  niin, että haluan sanoa sillä jotain? Muutit aikojani jokin aika sitten ja se ei tuntunut hyvältä. Totuin jo siihen rytmiin. Perjantai oli se vapaapäiväni, mutta ei ole enää. Se oli se päivä kun ei ollut mitään sovittua ohjelmaa. Monesko aikataulumuutos se oli jo?

En muista.

(Ääni ei siis muista. Kyllä hän sen muistaa varsin hyvin. Se oli jo kolmas muutos loppuvuoden aikana. Hän ei halua muistaa sitä. Vaihtoehtona oli säilyttää päivät ennallaan ja tavata yhtenä aamuna jo 07.15. Saamari sentään, mikä vaihtoehto se on. Nousta jo kuudelta, vain mennäkseen pölisemään silmät sikkurassa itsekseen. Tai tiputtaa yksi päivä viikolta pois ja siirtää se perjantaiksi. Niin menetin sen päiväni. Ei ihme, että myöhästyin. Kiusa se on pienikin kiusa, tosin se on itseltäni pois sekin.)

No joo, keskusteltiinhan siitä ja valitsin itse niistä vaihtoehdoista.

Niin.

(Niin niin niin ja aina vaan niin. Sinullahan tuli jotain muuta silloin keskiviikoksi. Entäs jo minulla tulee jotain muuta? Onko sillä mitään merkitystä?)

Tiedätkö, että olen tällainen keräilijä. Kerään juttuja itselleni, enkä puhu niistä ja sitten kun niitä asioita on kertynyt tarpeeksi vuotaa malja yli ja pam.

Mitä juttuja?

Asioita joita sanotaan, jotka ehkä loukkaavat tai tuntuvat kohtuuttomilta. Juttuja, jotka pitäisi puhua ja selvittää, mutta jotenkin niitä ei selvitetä. Annan asian olla, enkä välttämättä sano mitään Sitten se alkaa elää omaa elämäänsä. Ei se mihinkään häviä vaan jää sinne. Sitten tulee seuraava asia ja taas sama juttu. Niin kuin sanoin jossain kohtaa se se malja vuotaa yli. Naisystäväni sanoi, että analysoin häntä kaiken aikaa. Ehkä se on tottakin ja joidenkin asioiden voi vaan antaa olla. Joka tapauksesta monesta pienestä ehkä mitättömästäkin asiasta tulee yksi iso asia.

Niin, hänhän on se toinen osapuoli. Eikö niistä sitten puhuta?

Ei, niistä ei puhuta. Luulen kuitenkin, että kysymys on ennemminkin siitä, että ei tule kuulluksi tai jää vastausta vailla.  En tiedä sitten tulenko niin riippuvaiseksi lähimmästä aikuisesta ihmissuhteestani, vai mistä oikeastaan on perimmältään kysymys. Ei, ei se ole sitäkään.

Ehkä se on niin, että haluan niin paljon. On ladattu odotuksilla, toiveilla ja kuitenkin on sellainen tunne, että ei tästä tule mitään. Se mahdottomuus, että itse ei voi vaikuttaa siihen olosuhteeseen saa aikaan sen ristiriidan. Olen törmännyt siihen ennenkin nyt jo päättyneessä avioliitossani. Asia oli eri, mutta tilanne siinä mielessä sama, että se liitto oli aivan mahdoton, mutta kuitenkin se toive siitä että kaikki muuttuu oli olemassa ja ne omat keinot sen muuttamiseen olivat olemattomat. Niitä ei yksinkertaisesti ollut ja ei se asia ollut minun kädessäni. Vaihtoehtona oli toivoa, pettyä ja turhautua, mikä tapahtuikin tai lähteä pois, mikä sekin lopulta tapahtui.

Niin, turhaudut ja petyt.

Juuri näin tapahtuu. Se oli se juttu silloin ja se on nyt. Mitä sille sitten voi tehdä? Pitääkö sille tehdä mitään? Tilanne on se mikä on ja kaikki jatkuu näin, mikä ei ollenkaan huono vaihtoehto jos se sopii molemmille osapuolille. Mutta sopiiko se? Molempien halu on varmasti sama, olla yhdessä. Mitä se sitten tarkoittaa? Se voi tarkoittaa osapuolille aivan eri asioita.  Olla yhdessä voi merkitä saman katon alla asumista. Se on asia, mitä hän haluaa. No haluan samaa, mutta tuntuu, että se ei ole mahdollista tällä hetkellä. Tuleeko sitä hetkeä? Koskaan ei tule oikeaa hetkeä jos sitä jää odottamaan. Voiko mahdottomasta tehdä mahdollista? Ja onko tämä oikeastaan mahdotonta? Asiaa on sivuttu, mutta ei siitä ole perinpohjin puhuttu. Sitä vältellään. Kysymys, johon olen joutunut vastamaan on "Mitä sinä minusta haluat?" Kysyn sitä samaa mielessäni häneltä. Mitä sinä haluat minusta?

Niin, mutta aika on taas loppu tältä päivältä. Jatketaan huomenna.

Niin.

Seison täällä isossa talossa keskellä aulaa. Ketään ei ole missään. Tiedän että talo on uusi ja hieno, mutta
aula tuntuu synkältä ja uhkaavalta. Missä kaikki ovat?