En usko unikirjoihin, enkä niiden tulkintoihin. Eiköhän se ole niin, että unisssa on kietoutuneina omaa sielunmaisemaa. Ei kuitenkaan sellaisenaan, vaan symboliikan kautta. Minusta tapahtumista ei aina saa liittymäkohtia valve-elämään, vaan pitää käyttää mielikuvitusta ja hakea noita symboleita ja merkityksiä. Ehkä unen tapahtumia tärkeämpi on kuitenkin niiden tunnelma. Joku tunnelmahan niissä on ja sen ainakin muistaa herätessään unen maailmasta. Näin sitä puhutaan asiasta suurella rintaäänellä, tietämättä kuitenkaan yhtään mitään asiasta. Se siitä.
Olen aika ajoin tekemisissä erilaisten mielenterveysongelmista kärsivienkin kanssa. Muiden kuin itsenikin. "Minä aion tehdä omasta elämästäni sankaritarinan", totesi eräskin. Hän oli skitsofreenikko. Hän kuuli ääniä ja ne häiritsivät hänen elämänsä. Kun hän oli jonkun seurassa ja puhui tämän kanssa ääniä ei kuulunut. Hän aikoi selvitä. Puhuimme myös lukemisesta ja kirjoista. Mitä oli tullut luettua ja mitkä kirjat kummallekin olivat tärkeitä. Kerroin itsekin hänelle parista kirjasta, mitkä hänenkin kannattaisi lukea. "Hetkinen, kirjoitan ne ylös". Keskustelun jatkuessa hän tokaisi olevansa näkövammainen. Hän oli sokea. "Ei näkövamma ole se juttu, äänet ovat". Jotenkin jäi se tunnelma, että se elämän sankaritarina on mahdollista.
Niin, mikä sitten on mitäkin. Näkövamma on fyysinen juttu ja annettu tekijä, johon on sopeutunut ja johonka ei juurikaan voi vaikuttaa. Se ei ollut se juttu. Äänet ovat myös todellisuutta ja kumpuavat jostain sisältä päin. Näkemys siitä, että niistä pitää päästä eroon ja että ne häiritsevät elämää perustuu kai siihen, että ne mielletään sairaudeksi ja tietysti myös ovat sitä kaikessa hallitsevuudessaan.
Mitä nämä äänet sitten ovat? Mistä ne tulevat ja minne ne menevät ja onko niillä hahmo? Ulkopuolisena on aika vaikea hamottaa sitä maailmaa. Tuntuu, että eristyneisyys ja kontaktittomuus luo maaperää äänille, vai onko niin, että se on seuraus eikä syy. Kovin moni sanoo, että jos on seurassa, tai on joku jonka kanssa puhua ääniä ei kuulu. Yhtälailla toive on, että voi kun löytäisi jonkun jonka kanssa olla. Onko se sitten näin yksinkertaista?
Tuskin näinkään, mutta kaikki skitsofreenikot joiden kanssa olen ollut tekemisissä ovat hämmennyksissä. Kukapa ei olisi. He ovat fiksuja ja herkkiä ihmisiä ja olen saanut luopua myös omista ennakkoluuloistani. En joutunut vaan saanut. Keskustelujen kuluessa se ahdistuskin lievenee ja huumorikin saa sijansa, vaikka hankalasta sairaudesta onkin kysymys.
Olen kai aika onnekas. Ei sen takia etten sairasta skitsofreniaa, vaan että minulla on ollut tilaisuus tutustua tähänkin maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti