Nähdään maanantaina. Näin Ääni on sanonut nyt kolmena torstaina, vaikka me näemme perjantaisinkin. Hän unohtaa perjantait toistuvasti näemmä. Mitä siitä sitten ajattelet?
Sille on selityksensä tietenkin. Kun minä niin pitkään en työskennellyt perjantaisin lainkaan. Olkoon niin, hyväksytään selitys sellaisenaan, eikä mietitä muuta.
Tapasin keskiviikkona entisen vaimoni ja hän kysyi, että millaista sohvalla on. Hän tietää kaiken elämästäni, senkin että käyn sohvalla. Vastasin, että nyt on vaikeaa. Nyt on. Siihen entinen totesi, että ei se mitään. Pääasia, että paranee.
Paranee, siis mistä. Tuo jäi soimaan korviini. Jos paranee, niin pitää olla sairas. Olenko siis sairas vai? En kai sentään. Ehkä sen sanoman sisältö tarkoitti, että voi paremmin. Näin haluan uskoa. Sairas, voi helvetti sentään. Pitää kysyä häneltä kun seuraavan kerran näen.
Miksi tätä ei muuten lue kukaan? Pikkunarsisti sisälläni huutaa, lukekaa, lukekaa.
Päivät lipuvat ohi, kevätkin tulee ja minä se vaan makoilen sohvalla. Suhde Ääneen säilyy samanlaisena. Tässä päivänä muutamana kun taas olin siinä laverilla, niin katsoin ulos. Kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Oli hiljaista, koska eihän sinne huoneeseen kuulu mitään. Katsellessani ulos siinä hiljaisuudessa tuntui, että aika pysähtyy. Mitään ei tapahdu, mieli on tyhjä ja aikaa ei ole. Näitä tunnelmia on ollut ennenkin, jo lapsesta saakka.
Se on tila, jossa vallitsee syvä rauha. Ehkä hieman surumielinen olo, mutta rauha siinä on. Näitä on siis ollut, mutta silloin olen ollut yksin. Nyt en. Tai, no miten sen nyt ottaa. Sanoin siitä Äänelle, että hei tällainen juttu tässä tapahtui, ja hän totesi jotain jota en enää muista. Jotain levolliselta mielestä ja olemassa olemisen kokemuksen tavoittamisesta. Kai, tai ehkä se vaan tuntui siltä.
Niin, olen yläkerrassa. Laitan kiikarit silmille väärinpäin. Kaikki tuntuu olevan niin kaukana ja loittonee. Tältäköhän tuntuu kuoleminen mietin. Kaikki loittonee hiljalleen ja mitään et voi tehdä estääksesi sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti