Palaveri

Kaikki jatkuu ennallaan. Sohva kutsuu lähes päivittäin. Tuntuu, että mitään edistystä ei tapahdu taas. Mitä sitten pitäisi tapahtua? En vaan tiedä. On mennyt jaaritteluksi nämä viimeiset kerrat. Miten tätä pitää oikein käydä? Mitä täällä pitää tehdä? Mistä helvetistä sitä pitäisi puhua?

Kun puhut muista, puhut myös itsestäsi. Kyllä kyllä, tiedän sen. On hieman sellainen olo, että Äänikin alkaa pitkästyä. Ei hän sitä näytä tietenkään, mutta välillä vaan tulee sellainen olo. Minä ainakin pitkästyisin kaiken maailman jaarituksiin ja filosofointeihini. Vaan hän saa rahaa, minä en.

Tänään oli yhdessä tällaisessa läheistukipalaverissa, joka koski poikani, sen vanhemman, yksinhuoltajuutta ja hänen selviämistään kahden pienen poikansa kanssa. Oli siellä poikani entinen vaimokin läsnä. Ei niiden kanssakäymisestä tule, eikä tullut tänäänkään yhtään mitään. Sinne tämäkin hupakko tuli esittämään kantojaan. Miksei minua huomoida, olenhan lasten äiti? Miksi minä en tiedä koskaan mitään? Minä olen opettanut poikia, minä olen tehnyt niiden kanssa vaikka mitä. Minä minä minä.

Että alkoi ottamaan hermoon rauhallistakin ihmistä. Sanoin niille, että taitaa olla väärä foorumi tulla setvimään keskinäisä välejään ja vittuilemaan toisilleen. Mutta ei. Tilanne meni lopulta siihen, että poikien äiti, jälleen kerran, poltti hihansa ja marttyyrina marssi ulos palaverista. Ei siis mitään uutta. Ymmärrän äitiäkin, koska hän on aika ulkona lastensa elämästä. Omasta syystään pääasiassa, mutta ymmärrän kuitenkin.

Hän siis lähti ja eipä aikaakaan kun poikani puhelin piipari, tekstiviesti. On aika jättää hyvästit, saat poikien yksinhuoltajuuden jne. Niinpä niin. Hän tiesi tasan tarkkkaan, että olimme vielä palaverissa. Yhtälailla hän tiesi, että se viesti tulee herättämään huomiota. Joo, okei pidä sinä pojat, minäpä tästä häivyn ja alan tappamaan itseäni. Huomion keräämisen keinot ovat moninaiset ja martyyrin kruunua on hyvä kantaa.

Mitäpä se kertoo? Pahasta olosta, syrjäytymisestä lastensa elämästä, yksin olemisesta ja armottomasta yksinäisyydestä, koska hänellä ei ole ketään. Välit omiin vanhempiin ja muihin lapsiin ovat poikki. Jälleen kerran, vain ja ainoastaan omasta syystä. Täysin epävakaa persoona. Niin kuin tämä läsnäollut sosiaalipuolen ihminenkin totesi; hänen persoonallisuutensa rakenne on sellainen, että häntä ei voi auttaa. On ihmisiä joita ei voi auttaa. Sen takia, että he eivät koe tarvitsevansa apua. He eivät tarvitse ketään, heissä ei ole mitään vikaa ja he ovat aina oikeassa kannoissaan. Pelottavaa jollain lailla. Poikien äiti, joka näkee heitä kaksi kertaa viikossa. Pelottavaa siksi, että koskaan ei tiedä pitääkö äidin hermo niissä tilanteissa, vai riistäytyykö homma käsistä ja sitten alkaa se huutaminen, lyöminenkin ja omien lastensa vähättely. Karsea tilanne jotenkin.

Mitenkäs tähän nyt nyrjähdin. Kai se on mielessä vielä ja mietityttää.