Testamentti

Nuori miettii olemistaan. Kyllä kyllä. Vieläkin vaan. Ei ole mitään mikä kiinnostaa. Opiskelu ei kiinnosta, koska ei ole mitään sellaista tarjolla mikä motivoisi. On kuitenkin, mutta siihen kouluttauminen ei ole aivan yksinkertainen juttu, koska siihen ei ole koulutusta. Aika ristiriitaista, mutta näin se vaan on. Ehkä oppisopimuksella. Missä saa suunnitella? Piirtää? Tehdä käsillään kuvia? Ihan helppoa. Tatuointeja. Siittä vaan sitten, koska lahjoja on ja kykyä eri juttujen visualisointiin.

Kävin sohvalla. Leppoisaa ja enin aika meni perinnönjaon kuviointeja pohtiessa. Äitini kuoli lokakuussa ja nyt on pesän selvityksen aika. Ongelmia ei kukaan kuvitellut tulevan, mutta nyt niitä kuitenkin on. Testamentti. Testamentti oli ennenkin ja siitä tiesivät kaikki, mutta ei sen sijaan sitä että uusi testamentti tehtiin vain kolme kuukautta ennen äitini kuolemaa, ja siinä ei kaikki mennytkään tasan perillisten kesken.

Yksi sai kaikki sen mistä nyt testamentin tekijä määrätä voi. Voi voi. Mitenkäs nyt niin? Kuka teki mitäkin? Oliko joku muu aloitteellinen uuden testamenti laadinnassa, kuin testamentin tekijä itse?  Hmm, onko tässä joku juoni takana? Ketä eniten rakastettiin, kuka oli tärkein? Varmaan tällaista. Miksi uudesta testamentista ei kerrottu, koska vanhankin sisällön tiesivät kaikki? Kuka on kenenkin  kaveri ja kuka huijaa ketäkin?

Ei kukaan. En tiedä taustoja, en syitä, en prosessin kulkua.  Enkä haluakaan tietää. Oma käsitys tietenkin on, ja se saa riittää. Mielestäni ei tapahtunut vääryyttä, koska se joka kaiken sai joutui maksamaan siitä myös kovan hinnan. 40 vuotta tavallaan vankina, oma asumus aivan äitini asumuksen vieresssä. Aina piti olla käytettävissä, aina hoitaa kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin asiat. Minun turvani, minun poikani. Yksi meistä oli se joka itse asiassa kantoi sen vastuun äidistäni, ja hoiti niitä asioita. Tuntuu aika luonnolliselta ajatus, että perinnön yksipuolinen jakautuminen oli palkkio kaikista niistä vuosista ja minusta se on aivan oikein ajateltu ja tehty. Piste ja case closed.

Kaikki eivät sitä kuitenkaan miellä.

Odotusta

Pitkäperjantai on aina nimensä mukaan pitkä. Se on aina ollut näin jo lapsesta saakka. Liekö sitten niin, että silloin ne tosiaan olivat pitkiä, kun ei ollut mitään tekemistä. Olisi tietenkin ollut, mutta siinä oli joku sanomaton kielto päällä.

Sohvakin saa levätä pääsiäisen aikana ja sen ei tarvitse kuunnella kenenkään vinkumisia.

Äänikin on tullut selvästi mukavammaksi tässä ajan saatossa. Saatto taitaa olla väärä sana, koska siihen kai liittyy aika pitkä aika ja tätähän on vasta kestänyt muutaman kuukauden. On hän kuitenkin tullut läheisemmäksi, tai ehkä vain tutummaksi. Saatto on taas oikein hyvä sana siinä mielessä, että saatostahan tässä on kysymys.

Olipa puhetta siitäkin, että onko hyvä jos pitää tästä saattajastaan. Olen sitä mieltä, ettei se ainakaan haittaa työskentelyä. Tuntuisi aika mahdottomalta ajatukselta tilittää syvimpiä tuntojaan ihmiselle josta ei pidä. Ääni oli kyllä samaa mieltä asiasta. Tosin hän ilmaisi sen paljon fiksummin, eli onhan se hyvä jos on tuota kosketuspintaa. Voi sen noinkin sanoa. Olisi ollut paljon mukavampaa kuulla, et kyl määkin sunsta tykkään. Ei se vaan mene niin.

Tulee siis taukoa muutama päivä. Tauot, lyhyetkin, on etten sanoisi hankalia. Ennen taukoa kun ei oikein halua aloittaa mitään kerrontaa, jota sitten ei voikaan jatkaa yhtäjaksoisesti. Taitaa olla selittelyn makua tässäkin.

Poikkesin tämän entisen vaimonikin (sen mukavamman) luona tänään. Ei hän ollut kotona, hänen dementikkomiehensä oli, ja paikallinen kaupungin edustaja eli kodinhoitaja, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Kuink ollakaan niin tunsin hänet. Olen tavannut muutaman kerran aivan toisessa yhteydessä. Muistin tietenkin ja edelleen kuink ollakaan hän myös minut.

Kolmannen kerran kuink ollakaan hän ja tämä entinen olivat keskustelleet siitä ketä mukanakulkijoita tällä entiselläni on ollut elämässään. Viimeisen kerran kuink ollakaan hän oli maininnut nimeni siinä yhteydessä. Minä mukanakulkija. Olinko vähän leuhka? Olin, mutta en yhtään hämmästynyt. Erosta on jo aikaa, mutta yhteys on säilynyt ajan saatossa. Tähän saatto sopii oikein hyvin, koska puhutaan kuitenkin vuosikymmenistä. Se on hyvä suhde ja yksi kantavista voimista omassakin elämässäni. My best friend. Tietää kaiken tietämisen arvoisen elämästäni, sen eri vaiheista, ylä- ja alamäistä. Tällaiset suhteet ovat kullan arvoisia ja en mistään hinnasta luopuisi tästä. Eikä tarvitse.

Tule takaisin Gabriel

Minä olen niin onneton sanoo hän. Voisitko ajatella, että palaisimme vielä yhteen? Olen puhunut tästä ennenkin. Nyt se mies on sitten lähtenyt. ( Ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta.) Tällä kertaa lopullisesti jälleen kerran. Soitto entiseltä vaimoltani.

No niin. Neljä vuotta on kulunut. Tämä mies oli jo ennen sitä lopullista erilleen muuttoa. Oli niitä muitakin matkan varrella. Oli alkoholismia, on edelleen, pitkiä poissaoloja kotoa. Oli vaarallisia tilanteita ja viime metreillä sitten hajosi se omakin pää. Näin kai sitä pruukataan sanoa kun mieli ei enää kestä ja tekee asioita, joita ei ehkä muuten olisi tehnyt. Tai ei olisi.

Tule takaisin. Hitto sentään. Vaihto lennossa, toinen ulos ja toinen sisään. Elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Amen.

Ei tämä mene näin. Sen takia, että ei ole enää mitään. No, pitkä liitto ja olihan siinä hyviäkin hetkiä. Näinkin on tapana sanoa ja tietenkin, onhan siinäkin totuuden siemen. Ruukku kuitenkin särkyi ja ei palasia voi enää laittaa yhteen. Eikä ole sitä tunnetta enää. Viuh, se on poissa.

Pitääkö tätä perustella? Eei. Silti. Oma elämäni on muuttunut niin paljon kuluneen neljän vuoden aikana. Koko elämä on mennyt uusiksi. Hyvä niin. Koko sosiaalinen verkosto on uusi. On uusia mukavia ystäviä, selväpäisiäkin kaikki. On menoa ja harrastetta jos jonkinlaista. Voi päättää aivan itse omista asioistaan, eikä tarvitse raportoida kenellekään. Missä olit, mitä teit, kenen kanssa olit, miksi viivyit näin kauan? Ja niin edelleen.

Luopuisinko kaikesta tästä. Palaisinko takaisin entiseen aika lailla tyhjään olemattomuuteen, jossa kukaan ei käy, jossa mihinkään ei mennä, ei ainakaan ilman viinaa. Takaisin aikaan, missä sahataan työn ja kodin välillä ja ainoat kontaktit ulkomaailmaan ovat suku, jos sitäkään. Takaisin läheisriippuvuuteen, ahdistukseen, riitoihin ja täysin sekopäiseen elämään.

En palaisi, enkä palaa. Piste.

Silti aika outo tällainen pyyntö. En sitä odottanut. Olen tietenkin tuttu ja ehkä joku illusio jostain ikuisesta rakkaudesta elää toisen osapuolen mielessä. Voi olla niinkin, että ei vaan pysty olemaan hetkeäkään yksin, vaan pitää olla joku. Voisi se olla joku muukin, mutta niitä ei ilmaannu jos vain juo lähes kokopäiväisesti.

Sitä niin toivoisi, että hän laittaisi asiansa kuntoon. Jos ei parisuhteesta tule mitään, niin edes kokeilisi yksin olemista. Katselisi rauhassa miltä se tuntuu ja sitten miettisi mitä sitä haluaa, eikä suinpäin taas syöksyisi johonkin, joka ei kanna. Menisi pitkään hoitoon, terapiaan, mitä nyt tahansa joka voisi oikaista elämän paikoilleen. Helppo sanoa ja ainakin tässä tapauksessa kovin vaikea toteuttaa. Mahdotonta suorastaan.

Elämä saattaa kuitenkin yllättää.

Samanlainen

Sitä ajattelee olevansa erilainen, mutta on kuitenkin kovin samanlainen kuin muutkin ihmiset.

Mikä meidät sitten erottaa toisistamme? Kulttuuri tietenkin, erilaiset mallit kehityksen eri vaiheissa, perimäkin. Oppineisuus tai oppimattomuus, sivistykseksi sitä kaiketi pitäisi kutsua ja myös sattuma. Sattumankaan osuutta ei pidä vähätellä. Millaiseen perheeseen satut syntymään ja millaiset ovat vanhempasi. Millainen on heidän arvomaailmansa ja tapansa toimia tai onko heitä lainkaan.  Joku kuitenkin joka kasvattaa ja ohjaa.

Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet pojat tehty? Kaikki me olemme jonkun lapsia. Jokainen on myös jonkun uhri. Aika monet ainakin. Niin tai näin, tietyt asiat nyt vaan saavat jatkumon sukupolvesta toiseen.

Kaipa se minäkuvamme, sisäinen maailmamme, määrittelee sen millaisia olemme suhteessa itseemme ja sitä kautta myös suhteessa toisiimme. Kuka todentuu vain itsensä kautta? Voi olla aika hankala yhtälö. Tietenkin jos olisi ainoa ihminen maapallolla.

Minä olen olemassa vain toisten kautta. Näinkö se sitten menee? Millaisia ovat ne toiset, niin sellainen olen itsekin tai sellaiseksi tulen. Aika pelkistettyä, mutta se miten peilaa itseään kanssaihmisistä niin sellaisiksi tunnemme itsemme. Hmm, itsetunto. Kaiken perusta minäkuva ja itsetunto.

Jos on lusikalla  saanut ei voi kauhalla ammentaa. Hyvä, huono, terve, sairas. Jos on huonot lähtökohdat, niin onko peli menetetty? Ei se niinkään ole. Ainahan sitä voi tehdä paljonkin itsensä eteen, kehittyä ja muuttua. Se ymmärtääkseni edellyttää sitä, että tiedostaa sen minänsä, koska mikäänhän ei voi muuttua jos ei ole mitään mitä muuttaa.

Epävakaa persoona. Tästä on ollut puhetta. Olosuhteet tietenkin ja oma ympäristö missä elää. Vakaa persoonakaan ei kestä mitä tahansa sanoo Ääni. Voi se olla niinkin.

Pitää pohdiskella lisää. Toisaalta mitä näistä. Sadan vuoden kuluttua kukaan ei muista, että olen edes ollut olemassa.

Nähdään maanantaina

Nähdään maanantaina. Näin Ääni on sanonut nyt kolmena torstaina, vaikka me näemme perjantaisinkin. Hän unohtaa perjantait toistuvasti näemmä. Mitä siitä sitten ajattelet?

Sille on selityksensä tietenkin. Kun minä niin pitkään en työskennellyt perjantaisin lainkaan. Olkoon niin, hyväksytään selitys sellaisenaan, eikä mietitä muuta.

Tapasin keskiviikkona entisen vaimoni ja hän kysyi, että millaista sohvalla on. Hän tietää kaiken elämästäni, senkin että käyn sohvalla. Vastasin, että nyt on vaikeaa. Nyt on. Siihen entinen totesi, että ei se mitään. Pääasia, että paranee.

Paranee, siis mistä. Tuo jäi soimaan korviini. Jos paranee, niin pitää olla sairas. Olenko siis sairas vai? En kai sentään. Ehkä sen sanoman sisältö tarkoitti, että voi paremmin. Näin haluan uskoa. Sairas, voi helvetti sentään. Pitää kysyä häneltä kun seuraavan kerran näen.

Miksi tätä ei muuten lue kukaan? Pikkunarsisti sisälläni huutaa, lukekaa, lukekaa.

Päivät lipuvat ohi, kevätkin tulee ja minä se vaan makoilen sohvalla. Suhde Ääneen säilyy samanlaisena. Tässä päivänä muutamana kun taas olin siinä laverilla, niin katsoin ulos. Kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Oli hiljaista, koska eihän sinne huoneeseen kuulu mitään. Katsellessani ulos siinä hiljaisuudessa tuntui, että aika pysähtyy. Mitään ei tapahdu, mieli on tyhjä ja aikaa ei ole. Näitä tunnelmia on ollut ennenkin, jo lapsesta saakka.

Se on tila, jossa vallitsee syvä rauha. Ehkä hieman surumielinen olo, mutta rauha siinä on. Näitä on siis ollut, mutta silloin olen ollut yksin. Nyt en. Tai, no miten sen nyt ottaa. Sanoin siitä Äänelle, että hei tällainen juttu tässä tapahtui, ja hän totesi jotain jota en enää muista. Jotain levolliselta mielestä ja olemassa olemisen kokemuksen tavoittamisesta. Kai, tai ehkä se vaan tuntui siltä.

Niin, olen yläkerrassa. Laitan kiikarit silmille väärinpäin. Kaikki tuntuu olevan niin kaukana ja loittonee. Tältäköhän tuntuu kuoleminen mietin. Kaikki loittonee hiljalleen ja mitään et voi tehdä estääksesi sitä.